Ihan Leikillään

Ihan leikillään

Study Finds That AI Search Engines Are Wrong an Astounding Proportion of the Time

Tow Center for Digital Journalism testasi AI-hakukoneita. Suurin osa niiden tarjoamista vastauksista oli vääriä:

Conducted by researchers at the Tow Center for Digital Journalism, the analysis probed eight AI models including OpenAI's ChatGPT search and Google's Gemini, finding that overall, they gave an incorrect answer to more than 60 percent of queries.

Tämä siitä huolimatta, että hakukoneille esitetyt kysymykset olivat aivan uskomattoman helppoja ja yksiselitteisiä:

It was conducted by choosing ten random articles each from a pool of twenty publications, ranging from The Wall Street Journal to TechCrunch. In what should've been a softball, the chatbots were asked to identify an article's headline, its publisher, its publication date, and its URL. To make things even easier, the researchers made sure to only choose article excerpts that returned the original source within the first three results of an old-fashioned Google search.

Perplexity Pro löysi eniten oikeita vastauksia, mutta se esitti myös itsevarmasti eniten vääriä vastauksia. Se on maksullinen versio Perplexityn hakukoneesta, joka esitti harvemmin oikean vastauksen — mutta ei myöskään väittänyt virheellisesti tunnistaneensa oikean vastauksen niin usein kuin maksullinen versio, jonka pitäisi oletettavasti olla ilmaista parempi.

Tutkimus tarkemmin täällä: https://www.cjr.org/tow_center/we-compared-eight-ai-search-engines-theyre-all-bad-at-citing-news.php

Yliopistoilta vaaditaan yhä tehokkaampaa suorittamista. Tämä näkyy ainakin Jyväskylän yliopistolla monissa asioissa, mutta viimeisin oire on pyrkimys tehostaa tohtorikoulutusta. “Tehostaminen” on tässä tapa ilmaista se, että tohtorikoulutus on tarkoitus leikata kolmivuotiseksi, entisen nelivuotisen sijaan. Tämä on melkoisen kunnianhimoista tilanteessa, jossa keskimääräinen tohtorien valmistumisaika on noin viisi ja puoli vuotta.

Tohtorien valmistumisajasta pitäisi siis saada noin puolet pois. Lisäresursseja tähän ei ainakaan toistaiseksi ole lisätty, joten keinot rajoittuvat toistaiseksi kahdenlaisiin. Ensinnäkin, henkilökunnalle on kerrottu uusista odotuksista ja kysytty keinoja tavoitteen saavuttamiseen. (Sillä ei ole väliä, pitääkö tavoitetta järkevänä vai ei.)

Toinen keino on selvästi konkreettisempi: Helsingin yliopiston esimerkin mukaisesti Jyväskylän yliopisto on laskenut väitöskirjojen vaatimuksia. Uusien ohjeiden mukaisesti väitöskirja voi koostua yhdestä julkaistusta vertaisarvioidusta julkaisuista ja toisesta jota ei ole vielä julkaistu. Ohjeet suosittelevat yhä useampaa artikkelia, mutta sitä ei vaadita. Väitöskirjojen ohjaajat ovat keskimäärin ihan fiksuja tyyppejä, joten useimmat varmasti ymmärtävät, mihin yliopisto yrittää näillä ohjeilla ohjata.

Tämä lopputulos oli aika selvä sen jälkeen kun Helsingin yliopisto oli tehnyt oman päätöksensä. Suomen yliopistot kilpailevat samasta rahoituksesta, joten kun yksi yliopisto laskee rimaansa, muiden täytyy tehdä samoin. Muuten yhä suurempi siivu tohtorien tuottamisen palkkiosta menee sille, joka on valmis tyytymään vähimpään määrään tieteellistä tuotantoa. Nyt lähinnä odotellaan, mikä yliopisto on valmis vaatimaan vähiten.

Faktabaari: Nuorten miesten ja naisten arvojen välillä ei näy tutkimuksissa niin suurta railoa kuin on väitetty

Kun Yle kirjoitti tästä aiemmin, juttuun haastateltiin tutkija Rasmus Mannerströmiä. Hän sanoi jutussa:

Mannerström ei kuitenkaan allekirjoita käsitystä, että sukupuoli olisi tärkein Z-sukupolven kahtiajakoa määrittävä tekijä.

Siitä huolimatta asiasta uutisoitiin näyttävästi Financial Timesin alkuperäisten väitteiden perusteella.

Faktabaarin tekemässä jutussa haastatellaan professori Lönnqvistiä, joka toteaa ESS-arvotutkimuksen pohjalta päinvastaista:

Tutkimuksen valossa sukupuolet ovat arvoissa lähempänä toisiaan kuin aiemmin, koska miesten ”suoriutumisen” arvostus ja ”vallan” arvostus ovat laskeneet. ”Jos jotain löytyy, niin se, että molemmat sukupuolet ovat nyt samanlaisempia kuin 2000-luvun alussa. Tulos on siten päinvastainen kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää”, Lönnqvist sanoo.

Ainakaan Euroopassa ei ole tapahtunut nuorten naisten ja miesten arvojen eriytymistä.

En pääse lukemaan Financial Timesin juttua, koska se on maksumuurin takana. On mahdollista, että kuvaus pätee brittinuoriin, mutta ainakaan otsikossa oleva “global gender divide” ei pidä paikkaansa. Erityisen harhaanjohtavaa olisi vetää jotain johtopäätöksiä Suomen tilanteesta.

Faktabaarin siteeraamassa Nuorisobarometrissakin suurempi osa nuorista miehistä on liberaaleja kuin konservatiiveja, eikä tilanteessa ole tapahtunut suurta muutosta tarkasteluaikana.

Mielikuva liberaaleista nuorista naisista ja konservatiivisista nuorista miehistä ei siis vastaa todellisuutta.

Keskustelu Elokapinasta on käynyt Suomessa aiempaakin kuumempana. Se näkyy myös erilaisina väkivaltafantasioina ja aktivistien uhkailuna ja haukkumisena.

Tutkijat Heidi Kosonen ja Riku Löf ovat tutustuneet siihen, millaista puhetta ympäristöaktivisteihin kohdistetaan. Haukkumisen lisäksi se pyrkii usein kuvaamaan aktivistit naisellisina ja lapsellisina, yhdistäen heidät työttömiin, vammaisiin ja seksuaalivähemmistöihin. Samaan aikaan väkivallattomat mielenosoittajat kuvataan kuitenkin myös vaarallisina terroristeina.

Aiheesta lisää englanninkielisessä julkaisussa ”Pansy Asses and Terrorists: Sensibilities of Anti-Environmentalist Toxic Speech against Extinction Rebellion Finland”.

#elokapina #vihapuhe

Venn-diagrammi tyypillisestä mielenosoituskeskustelusta

Kun kirjoitin arvion Davide Siston kirjasta Verkon muisti, kritisoin häntä siitä, että hän ei kirjoittanut siitä, miten suurin osa asioista internetissä unohtuu enemmin tai myöhemmin.

Kuinka suuri osa ja kuinka paljon myöhemmin?

Pew Research Center julkaisi raportin katoavista internet-sivuista. Neljäsosa verkkosivuista oli kadonnut vuosikymmenessä. Mitä vanhempi sivu oli kyseessä, sitä todennäköisemmin se oli kadonnut: 38% vuoden 2013 sivuista oli kadonnut.

Toinen tutkimus osoittaa samansuuntaisiin tuloksiin: verkkosivujen mediaani-elinikä oli vain 2.3 vuotta. Internet unohtaa, yleensä muutamassa vuodessa.

Mitä tapahtuu, jos otetaan tutkimus tosissaan ja myönnetään, että monet eläimet — mukaan lukien hyönteiset — ovat tietoisia?

Miten meidän pitää rakentaa yhteiskunta, jos otamme huomioon myös eläinten poliittiset oikeudet?

Niin suuri maailmastamme on rakennettu sillä oletuksella että eläimet ovat objekteja, joita voimme käyttää omien tarpeidemme tyydyttämiseen, että on vaikea edes kuvitella vaihtoehtoja.

#eläimet #tietoisuus #zoopolis

Vastapuhe ratkaisuna verkkovihan ongelmaan?

Kirjoitimme Vastapuhe-hankkeen muiden jäsenten kanssa siitä, voiko vastapuhe olla ratkaisu verkkovihaan.

Lyhyesti: vastapuhe ei voi koskaan ratkaista kaikkia vihapuheen ongelmia, koska suuri osa sitä ei näy muille ja kaupallisten verkkoalustat hyötyvät sen olemassaolosta.

#vastapuhe

Steven Gonzalez Monserrate kirjoittaa palvelinten ympäristöseurauksista

“Pilvi” — eli jonkun muun ylläpitämät tietokoneet jossain muualla — on keskeinen osa sitä, miten teknologia nykyään toimii. Antropologi Steven Gonzalez Monserrate on tehnyt kenttätyötä palvelinsaleissa ja kuvaa, miten aineettomalta tuntuvan tietotekniikan taustalla on konkreettisia laitteita, jotka vaativat energiaa, vettä ja raaka-aineita valmistamiseensa ja toimintaansa.

Kate Crawfordin ja Vladan Jolerin “Anatomy of an AI system” on toinen hyvä kuvaus siitä, miten aineettomilta vaikuttavien teknologioiden taustalla on piilossa inhimillistä työtä ja kulutettuja resursseja.

Jos haluaa kuvitella vaihtoehtoja suunnattomille konesaleille, Low-Tech Magazinen aurinkovoimalla pyörivä palvelin on hyvä esimerkki. Jos on liian pilvistä liian pitkään, se lakkaa toimimasta — ja se on täysin hyväksyttävä vaihtoehto.

Brid.gy-palvelun ylläpitäjän uusi silta Blueskyn ja fediversumin välillä on herättänyt lähipäivinä keskustelua ainakin Mastodonin puolella. Huolta on herättänyt erityisesti alkuperäinen suunnitelma, jossa viestit välitettäisiin Fediversumista Blueskyhyn, jos itse ei aktiivisesti valitsisi toisin (ts. “opt-out”). Nykyinen suunnitelma ottaa paremmin huomioon kehittäjän saaman palautteen ja pyytää lupaa ennen kuin tiliä voi seurata sillan kautta.

Keskustelu sillan ympärillä on kuitenkin tuonut myös esiin erilaisia odotuksia yksityisyyden ja turvallisuuden suhteen. Olen nähnyt useita keskusteluja, jotka lähtevät liikkeelle samoista lähtökohdista: joku henkilö fediversumissa huomauttaa, että kaikki fediversumiin lähtetyt viestit ovat lähtökohtaisesti julkisia (tarkoittaen, että kaikki, joilla on niihin linkki, voivat lukea ne). Tämä on totta, mutta vain tietyssä, teknisessä, merkityksessä.

Yksityisyys ja julkisuus ovat suhteellisia käsitteitä. Se tarkoittaa, että kaikki yksityisyys ja julkisuus on aina suhteessa johonkin toiseen ihmiseen tai tilanteeseen.

danah boydin ja ja Liisa Mäkisen ja kumppanien tutkimukset nuorten teknologiankäytöstä ovat molemmat hyviä esimerkkejä. Nuoret ovat lähtökohtaisesti hyvinkin tietoisia yksityisyydestään, mutta eivät tavalla jota internetin yksityisyysaktivistit tunnistaisivat. He saattavat jakaa paljonkin tietoa erilaisille internetpalveluille, koska he ovat pääasiassa kiinnostuneita yksityisyydestä suhteessa vanhempiinsa ja ystäviinsä. “Saako äiti tietää millaisia thirst trappeja olen lähettänyt nettiin” on tärkeämpi kysymys kuin “millaista profiilia Meta minusta kerää”. Yksityisyys on siis tärkeää, mutta lähinnä suhteessa ihmisiin, jotka ovat aktiivisesti läsnä nuoren elämässä. Massavalvonnan kaltaiset asiat ovat nuorille vaikeampia ymmärtää, ihan hyvästä syystä — ne ovat kaukaisempia ja abstraktimpia huolia.

Tästä hyvä esimerkki on finsta, eli “fake insta”. Suojellakseen yksityisyyttään suhteessa tuntemiinsa ihmisiin nuori luo kaksi Instagram-tiliä. Yksi on tarkoitettu sukulaisia varten, koska olisi epäilyttävää, että tiliä ei löytyisi lainkaan. Sille tilillle kuitenkin päivitetään vain harvoin ja vain, kun sisältö on perheelle sopivaa. Toinen tili on yksityinen ja tarkoitettu vain kavereille, joten sinne voi päivittää kuvia, joita ei ehkä haluaisi näyttää sukulaisille.

Ja tämä on täysin normaalia käytöstä! Ihmiset ovat aina sosiaalisissa tilanteissa valinneet, millaisia puolia itsestään näyttävät ja kenelle. On täysin tavallista käytöstä käyttäytyä eri tavoin kavereiden kanssa, töissä ja perheen kesken. Erityisesti Facebook on yrittänyt estää tätä normaalia käytöstä pakottamalla kaikki käyttämään yhtä tiliä ja nimeä, aiheuttaen “kontekstien romahtamista”.

Erityisesti kaupallisista sosiaalisista medioista fediversumin puolelle paenneet ihmiset ovat usein tietoisia kontekstien romahtamiseen liittyvistä riskeistä. Fediversumissa on suhteessa paljon esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. He ovat voineet valita palvelimensa sen perusteella, että voivat tuntea olevansa turvassa siellä, vaikka tämä ei aina heidän arkielämässään toteutuisikaan.

Heidän viestinsä fediversumissa voivat olla julkisia teknisessä mielessä, mutta ne ovat yksityisiä siinä mielessä, että ne on tarkoitettu pääasiassa niille yhteisöille, joiden jäseniä he ovat. Nuo yhteisöt eivät ole tarkkarajaisia, joten kukaan ei välttämättä tiedä ihan tarkalleen kenelle kaikille viestit näkyvät, mutta ne näkyvät kuitenkin pääasiassa ihmisille, joita ei tarvitse kokea uhaksi.

Tätä voisi tietenkin väärinkäyttää. Julkisia viestejä voi etsiä, indeksoida, tallentaa ja vaikka jakaa muille ihmisille niin halutessaan. On kuitenkin eri asia puhua siitä, mitä pahantahtoiset ihmiset halutessaan voisivat tehdä (ja miten voisimme estää sen) kuin siitä, mitä hyväntahtoisten ihmisten pitäisi tehdä. Pahantahtoinen ihminen voi ottaa kuvakaappauksia viesteistä ja jaella niitä muualla; hyväntahtoisen ihmisen ei pitäisi tehdä näin, vaikka hän voisi.

Tästä ollaan erityisen tietoisia internet-tutkijoiden parissa. Internet on täynnä kaikenlaisia kuvia, tekstejä, videoita ja muita asioita, joita voisi käyttää tutkimuksessa. Mutta tutkijoita sitovat eettiset säännöt siitä, mitä heidän tulisi tehdä. On eri asia kirjoittaa hassu viesti internettiin kuin nähdä se ikuistettuna tutkimusartikkeliin, mahdollisesti ikuisesti.

Yksi tutkijoilta edellytetyistä keskeisistä eettisistä pohdinnoista on miettiä, millaisia odotuksia yksityisyydestä ihmisillä on. Runoista keskustelemiseen tarkoitettu foorumi voi olla teknisessä mielessä julkinen, mutta siellä olevat ihmiset voivat silti kokea kuuluvansa pieneen yhteisöön ja jakaa keskenään myös kipeitä, yksityisiä asioita elämästään. Voisi tuottaa suunnatonta harmia heille tallentaa kaikki keskustelut sieltä ja julkaista ne osana tutkimusartikkelia. Se olisi teknisesti mahdollista, mutta tutkimuseettisesti väärin.

Fediversumi-palvelimella voi hyvinkin olla samanlainen oletus yksityisyydestä. Saattaa olla, että kuka vain voisi liittyä sinne, mutta käytännössä kyse voi olla pienestä yhteisöstä, joka tuntee toisensa. Kaikkien viestien kerääminen sieltä voisi olla tutkijalle mahdollista, mutta silti väärin, koska se rikkoisi käyttäjien odotusta yksityisyydestä.

Näkisin, että fediversumin kehittäjillä on samanlainen vastuu tekemistään.

Pahantahtoinen ohjelmoija voi luoda kaikenlaisia ikäviä ohjelmia, jotka väärinkäyttävät fediversumia ja tuottavat harmia sen ihmisille; hyväntahtoinen ohjelmoija ei tee niin, koska se on väärin. Sen lisäksi hän on vastuussa niistä työkaluista, joita hän luo. Miten niitä voi käyttää väärin? Kenet ne asettavat huonompaan asemaan? Kunnioittavatko ne käyttäjien odotuksia siitä, miten heitä tulisi kohdella? Ja liittyen alussa mainittuun siltaan: rikkovatko ne käyttäjien odotusta yksityisyydestä?

#yksityisyys

Enter your email to subscribe to updates.