Ihan Leikillään

Mark Fisher tunnetaan hänen luomastaan käsitteestä “kapitalistinen realismi”, joka on hänen mukaansa laajasti jaettu käsitys siitä, että kapitalismi on ainoa varteenotettava poliittinen ja taloudellinen järjestelmä, jolle on mahdotonta edes kuvitella vaihtoehtoa. Kuten hänen kirjansa ensimmäisen luvun otsikko toteaa: “on helpompi kuvitella maailman kuin kapitalismin loppu” (sitaatin alkuperäksi on väitetty sekä Fredric Jamesonia että Slavoj Žižekiä).

Tämä käsitys levisi erityisesti Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, kun sen taloudellinen ja poliittinen romahtaminen tulkittiin todisteeksi siitä, että kapitalismi on ainoa mahdollinen tapa järjestää yhteiskunta. Francis Fukuyama julisti “historian loppua” jo heti seuraavana vuonna. Historian loppu tarkoitti hänelle sitä, että olemme saavuttaneet yhteiskunnan lopullisen muodon, kapitalismiin perustuvan liberaalin demokratian. Nykynäkökulmasta hänen arvionsa ei näyttäisi pätevän edes hänen kotimaahansa Yhdysvaltoihin.

On tietenkin virhe ajatella, että ihmiset voisivat jäsentää yhteiskuntansa vain kapitalismin mukaisesti. Ihmiset ovat organisoituneet monilla erilaisilla tavoilla viimeisten kymmenien tuhansien vuosien aikoina, kapitalismin astuessa näyttämölle vasta viimeisten viidensadan vuoden aikana ja noustessa vallitsevaan asemaan vasta parin viimeisen sadan vuoden aikana. Sen lopullisuudesta on varmaankin liian aikaista tehdä arvioita, mutta ainakin on helppo nähdä, ettei se ole mitenkään väistämätön tai luonnollinen.

Kapitalismin ongelmat varallisuuden epätasaisen jakautumisen ja luonnonvarojen moninkertaisen ylittämisen kanssa ovat yhä ilmeisempiä, mutta se nähdään silti ainoana realistisena vaihtoehtona. Tilannetta voi kuvata Alexei Yurchakin käsitteellä “hypernormalisaatio” (käsitettä popularisoi Adam Curtisin samanniminen dokumentti). Yurchak loi sen kuvaamaan Neuvostoliiton lopun aikoja, kun alkoi olla yhä ilmeisempää että järjestelmä ei toimi. Sille ei kuitenkaan ollut mahdollista kuvitella vaihtoehtoja, joten ihmiset teeskentelivät yhdessä elävänsä toimivassa yhteiskunnassa. Kaikki oli normaalia, vaikka yhteiskunta ympärillä mureni. Tilannetta on verrattu nykyiseen tilanteeseen Yhdysvalloissa.

Kapitalismikaan ei ole yksi, muuttumaton ilmiö. Nykyistä muotoa kuvaa 70-luvulla yleistynyt uusliberalismi ja vähentyneestä säätelystä seuranneet yhteiskunnalliset muutokset, jossa valtion rooli on pienentynyt. Kapitalismin viimeisimmäksi muodoksi on ehdotettu valvontakapitalismia, jossa datan kerääminen yksilöistä on keskeinen voitontavoittelun keino. Aiheesta kirjan kirjoittanut Shoshana Zuboff liittää sen erityisesti Googlen ja Facebookin luomaan malliin, jossa yksilöt ovat raaka-ainetta mainosvoittojen tavoittelussa.

Kreikan entinen valtiovarainministeri Giánis Varoufákis on väittänyt, että kapitalismi on oikeastaan jo menneisyyttä. Olemme sen sijaan siirtyneet uuteen talousjärjestelmään, teknofeudalismiin. Teknologian jättiyritykset hallitsevat maata (eli internet-alustoja), alustoilla palveluitaan myyvät ovat vasalleja ja käyttäjät ovat maaorjia, jotka työvoimansa sijaan tarjoavat datansa. Riippumatta siitä, onko Varoufákis oikeassa, hän kuvaa ainakin maailmaa sellaisena kuin moni Piilaaksossa toivoisi sen olevan. Demokratia on heille liian tehotonta, joten se pitäisi korvata jollakin tehokkaammalla, kuten yhdellä vahvalla johtajalla. Nämä uustaantumukselliset teknologiayrittäjät ovat rikastuneet kapitalismin avulla, mutta hekin olisivat valmiit korvaamaan sen järjestelmällä, joka suosisi heitä vielä enemmän.

Tämä Ruskan teksti käsittelee varsinaisesti roolipelien oppimista, mutta se sisältää myös hyvän tiivistelmän siitä, mitä oppimistyyleistä kannattaa ajatella nykytiedon valossa. Ne on kumottu jo aikoja sitten, mutta törmäsin viimeksi viime vuonna populaarimpaan esitykseen, jossa niitä yhä käytettiin ilmeisen tosissaan.

Joku ehkä muistaa ajan kun oppilaita jaettiin oppimistyylien mukaan visuaalisin, kinesteettisiin ja auditiivisiin oppijoihin, eli niihin jotka oppivat näkemällä, tekemällä tai kuulemalla. Sitä ei (toivottavasti) enää tehdä. Tutkimus totesi jo pitkän aikaa sitten, ettei tällainen jako edesauta oppimistuloksia, eli maallikkotermein idea oli paska.

Preferenssejä ihmisillä tietysti on, mutta niitä ei aina kannata noudattaa. Jotkut asiat on helpompi oppia eri tavoin ja yleensä eri tyylien yhdistely tukee oppimista. Jos sinut siis on aikanaan joku opettaja, internet-testi tai taikaristalli määrittänyt vaikkapa visuaaliseksi oppijaksi, ei kannata jumittua siihen, vaan käyttää oppimiseen kaikkia aisteja.

Tärkeintä on siis tietää, että oppimistyylit eivät ole oppijakohtaisia tylypahkatupia, vaan riippuu opetettavasta asiasta millä tyylillä sitä kannattaa lähestyä. Useimmiten vaikkapa jalkapalloa oppii pelaamaan pelaamalla, vaikka sekin hyötyy myös sääntöjen tai taktiikoiden lukemisesta ja taitavampien pelaajien temppujen katsomisesta. Kuvataiteen tyylilajeja tuskin kukaan kuvittelee oppivansa tehokkaasti silmät kiinni kuuntelemalla podcastina luentoa, vaikka kuinka olisi auditiivinen oppija.

Tow Center for Digital Journalism testasi AI-hakukoneita. Suurin osa niiden tarjoamista vastauksista oli vääriä:

Conducted by researchers at the Tow Center for Digital Journalism, the analysis probed eight AI models including OpenAI's ChatGPT search and Google's Gemini, finding that overall, they gave an incorrect answer to more than 60 percent of queries.

Tämä siitä huolimatta, että hakukoneille esitetyt kysymykset olivat aivan uskomattoman helppoja ja yksiselitteisiä:

It was conducted by choosing ten random articles each from a pool of twenty publications, ranging from The Wall Street Journal to TechCrunch. In what should've been a softball, the chatbots were asked to identify an article's headline, its publisher, its publication date, and its URL. To make things even easier, the researchers made sure to only choose article excerpts that returned the original source within the first three results of an old-fashioned Google search.

Perplexity Pro löysi eniten oikeita vastauksia, mutta se esitti myös itsevarmasti eniten vääriä vastauksia. Se on maksullinen versio Perplexityn hakukoneesta, joka esitti harvemmin oikean vastauksen — mutta ei myöskään väittänyt virheellisesti tunnistaneensa oikean vastauksen niin usein kuin maksullinen versio, jonka pitäisi oletettavasti olla ilmaista parempi.

Tutkimus tarkemmin täällä: https://www.cjr.org/tow_center/we-compared-eight-ai-search-engines-theyre-all-bad-at-citing-news.php

Yliopistoilta vaaditaan yhä tehokkaampaa suorittamista. Tämä näkyy ainakin Jyväskylän yliopistolla monissa asioissa, mutta viimeisin oire on pyrkimys tehostaa tohtorikoulutusta. “Tehostaminen” on tässä tapa ilmaista se, että tohtorikoulutus on tarkoitus leikata kolmivuotiseksi, entisen nelivuotisen sijaan. Tämä on melkoisen kunnianhimoista tilanteessa, jossa keskimääräinen tohtorien valmistumisaika on noin viisi ja puoli vuotta.

Tohtorien valmistumisajasta pitäisi siis saada noin puolet pois. Lisäresursseja tähän ei ainakaan toistaiseksi ole lisätty, joten keinot rajoittuvat toistaiseksi kahdenlaisiin. Ensinnäkin, henkilökunnalle on kerrottu uusista odotuksista ja kysytty keinoja tavoitteen saavuttamiseen. (Sillä ei ole väliä, pitääkö tavoitetta järkevänä vai ei.)

Toinen keino on selvästi konkreettisempi: Helsingin yliopiston esimerkin mukaisesti Jyväskylän yliopisto on laskenut väitöskirjojen vaatimuksia. Uusien ohjeiden mukaisesti väitöskirja voi koostua yhdestä julkaistusta vertaisarvioidusta julkaisuista ja toisesta jota ei ole vielä julkaistu. Ohjeet suosittelevat yhä useampaa artikkelia, mutta sitä ei vaadita. Väitöskirjojen ohjaajat ovat keskimäärin ihan fiksuja tyyppejä, joten useimmat varmasti ymmärtävät, mihin yliopisto yrittää näillä ohjeilla ohjata.

Tämä lopputulos oli aika selvä sen jälkeen kun Helsingin yliopisto oli tehnyt oman päätöksensä. Suomen yliopistot kilpailevat samasta rahoituksesta, joten kun yksi yliopisto laskee rimaansa, muiden täytyy tehdä samoin. Muuten yhä suurempi siivu tohtorien tuottamisen palkkiosta menee sille, joka on valmis tyytymään vähimpään määrään tieteellistä tuotantoa. Nyt lähinnä odotellaan, mikä yliopisto on valmis vaatimaan vähiten.

Kun Yle kirjoitti tästä aiemmin, juttuun haastateltiin tutkija Rasmus Mannerströmiä. Hän sanoi jutussa:

Mannerström ei kuitenkaan allekirjoita käsitystä, että sukupuoli olisi tärkein Z-sukupolven kahtiajakoa määrittävä tekijä.

Siitä huolimatta asiasta uutisoitiin näyttävästi Financial Timesin alkuperäisten väitteiden perusteella.

Faktabaarin tekemässä jutussa haastatellaan professori Lönnqvistiä, joka toteaa ESS-arvotutkimuksen pohjalta päinvastaista:

Tutkimuksen valossa sukupuolet ovat arvoissa lähempänä toisiaan kuin aiemmin, koska miesten ”suoriutumisen” arvostus ja ”vallan” arvostus ovat laskeneet. ”Jos jotain löytyy, niin se, että molemmat sukupuolet ovat nyt samanlaisempia kuin 2000-luvun alussa. Tulos on siten päinvastainen kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää”, Lönnqvist sanoo.

Ainakaan Euroopassa ei ole tapahtunut nuorten naisten ja miesten arvojen eriytymistä.

En pääse lukemaan Financial Timesin juttua, koska se on maksumuurin takana. On mahdollista, että kuvaus pätee brittinuoriin, mutta ainakaan otsikossa oleva “global gender divide” ei pidä paikkaansa. Erityisen harhaanjohtavaa olisi vetää jotain johtopäätöksiä Suomen tilanteesta.

Faktabaarin siteeraamassa Nuorisobarometrissakin suurempi osa nuorista miehistä on liberaaleja kuin konservatiiveja, eikä tilanteessa ole tapahtunut suurta muutosta tarkasteluaikana.

Mielikuva liberaaleista nuorista naisista ja konservatiivisista nuorista miehistä ei siis vastaa todellisuutta.

Keskustelu Elokapinasta on käynyt Suomessa aiempaakin kuumempana. Se näkyy myös erilaisina väkivaltafantasioina ja aktivistien uhkailuna ja haukkumisena.

Tutkijat Heidi Kosonen ja Riku Löf ovat tutustuneet siihen, millaista puhetta ympäristöaktivisteihin kohdistetaan. Haukkumisen lisäksi se pyrkii usein kuvaamaan aktivistit naisellisina ja lapsellisina, yhdistäen heidät työttömiin, vammaisiin ja seksuaalivähemmistöihin. Samaan aikaan väkivallattomat mielenosoittajat kuvataan kuitenkin myös vaarallisina terroristeina.

Aiheesta lisää englanninkielisessä julkaisussa ”Pansy Asses and Terrorists: Sensibilities of Anti-Environmentalist Toxic Speech against Extinction Rebellion Finland”.

#elokapina #vihapuhe

Kun kirjoitin arvion Davide Siston kirjasta Verkon muisti, kritisoin häntä siitä, että hän ei kirjoittanut siitä, miten suurin osa asioista internetissä unohtuu enemmin tai myöhemmin.

Kuinka suuri osa ja kuinka paljon myöhemmin?

Pew Research Center julkaisi raportin katoavista internet-sivuista. Neljäsosa verkkosivuista oli kadonnut vuosikymmenessä. Mitä vanhempi sivu oli kyseessä, sitä todennäköisemmin se oli kadonnut: 38% vuoden 2013 sivuista oli kadonnut.

Toinen tutkimus osoittaa samansuuntaisiin tuloksiin: verkkosivujen mediaani-elinikä oli vain 2.3 vuotta. Internet unohtaa, yleensä muutamassa vuodessa.

Mitä tapahtuu, jos otetaan tutkimus tosissaan ja myönnetään, että monet eläimet — mukaan lukien hyönteiset — ovat tietoisia?

Miten meidän pitää rakentaa yhteiskunta, jos otamme huomioon myös eläinten poliittiset oikeudet?

Niin suuri maailmastamme on rakennettu sillä oletuksella että eläimet ovat objekteja, joita voimme käyttää omien tarpeidemme tyydyttämiseen, että on vaikea edes kuvitella vaihtoehtoja.

#eläimet #tietoisuus #zoopolis

Kirjoitimme Vastapuhe-hankkeen muiden jäsenten kanssa siitä, voiko vastapuhe olla ratkaisu verkkovihaan.

Lyhyesti: vastapuhe ei voi koskaan ratkaista kaikkia vihapuheen ongelmia, koska suuri osa sitä ei näy muille ja kaupallisten verkkoalustat hyötyvät sen olemassaolosta.

#vastapuhe