Ihan Leikillään

Ihan leikillään

Ivan Puopolo luki huonosti tutkijan kirjoittaman virheidentäyteisen kolumnin ja kirjoitti vielä huonomman kolumnin, jossa teki selväksi, että ei ymmärrä miten tiede toimii. Tutkijat eivät ole rynnänneet korjaamaan häntä kahdesta syystä: ensinnäkin, hänen käsityksensä tieteestä on niin ilmeisen virheellinen, että suurin osa tutkijoista varmaankin ajattelee, että sen korjaaminen ei ole tarpeen tai vaivan arvoista.

Toinen syistä liittyy Brandolinin lakiin: väärien käsitysten korjaamiseen vaadittava vaiva on kertaluokkaa suurempi kuin niiden esittämiseen. Puopolon on helppo toistella, että laskemalla löytyy totuus, ja tutkijoiden täytyy joko lannistuneena sulkea tietokone ja mennä tekemään jotain järkevämpää ajallaan tai sitten kirjoittaa pitkä vastaus siitä, miksi näin ei ole. (Tämä tutkija on flunssassa, ja varsinaisten töiden tekeminen vaatisi enemmän keskittymistä kuin blogikirjoitus tieteenteorian alkeista.)

Puopolon yksinkertaisen tiedekäsityksen taustalla on kahtiajako kahdenlaiseen tutkimukseen: on matematiikkaa, jossa laskutoimituksia seuraamalla numeroista putkahtaa totuus, ja “poliittista tiedettä”, jossa tutkijat laukovat mielipiteitään tieteellisinä totuuksina. Syy tähän kahtiajakoon on ilmeinen: jotkut tieteellisen tutkimuksen tuloksista eivät miellytä Puopoloa, joten hän leimaa ne mielipiteiksi, kun taas hänellä on vähemmän erimielisyyksiä esimerkiksi aalto-hiukkasdualismin kanssa. Puopolo elää yhteiskunnassa, joten hän kuvittelee arkikokemuksensa perusteella ymmärtävänsä, miten yhteiskunta toimii. Jos tiede on ristiriidassa hänen arkikokemuksensa kanssa, siihen on vain yksi mahdollinen selitys.

Todellisuudessa tiede seuraa samanlaisia prosesseja alasta riippumatta — tiede on tuo prosessi. Yksityiskohdat vaihtelevat paljon — koska kvantteja ja sieniä pitää tutkia eri tavalla kuin ihmisiä — mutta prosessi itsessään on suhteellisen johdonmukainen. Joskus siihen liittyy matematiikkaa, joskus ei. Koskaan tuloksena ei ole puhdas totuus, vaikka tutkijat toivovatkin että totuutta kohti ollaan matkalla.

Ensimmäinen tutkimuksen vaiheista on datan kerääminen. Aineisto kerätään tavalla, joka sopii parhaiten tutkittavana olevaan kysymykseen. Siihen saatetaan käyttää elektronimikroskooppia, kaukoputkea, nauhuria tai tutkijan silmiä ja muistiinpanoja. Mikään näistä ei ole automaattisesti toistaan parempi, koska ne palvelevat eri tarkoituksia. Haastettelututkimus ei tekisi mitään kaukoputkella, kun taas bosonia on vaikea tutkia haastattelemalla.

Sen jälkeen aineisto pitää analysoida. Paras tapa siihen riippuu aineistosta. Usein tässä vaiheessa käytetään jonkinlaisia laskennallisia menetelmiä, mutta se riippuu ongelman luonteesta. Oleellista on, että tutkija tietää mahdolliset menetelmät ja osaa käyttää aineistoon parhaiten soveltuvaa menetelmää. Jos aineisto koostuu esimerkiksi soluviljelmistä, ne täytyy muuntaa analysoitavaan muotoon, esimerkiksi ottamalla niistä kuvia. Jos kyse on kyselystä, suljetut vastaukset koodataan numeerisiksi muuttujiksi ja avoimet vastaukset muutetaan tekstimuotoon analyysia varten.

Onnistuneen analyysin jälkeen tutkijalla on jonkinlaisia tuloksia, joita pitää tulkita. Numerot, koodit tai kategoriat eivät itsessään tarkoita mitään, vaan tutkijan pitää muodostaa niistä jonkinlainen tulkinta olemassaolevan teorian, eli aiemman tutkimuksen valossa. Tulokset pitää siis suhteuttaa jollain tapaa aiempaan tietoon, jotta niillä on jotain merkitystä.

Tästä voi ottaa esimerkin, joka näyttää, miten tiede on riippuvainen kaikista prosessin vaiheista. Kuvitellaan, että suomalainen eksoplaneettojen tutkija on saanut käsiinsä uusia havaintoja ympäri maailman olevilta tutkijaryhmiltä ja analyysin jälkeen tulee siihen lopputulokseen että eksoplaneettoja onkin kymmenkertainen määrä aiempaan käsitykseen verrattuna. Tieteellinen läpimurto!

Tutkijamme on kuitenkin varovainen ja pyytää kollegaansa tarkistamaan laskunsa ja kollega ei löydä niistä virhettä. Tarkoittaako tämä, että eksoplaneettoja onkin luultua enemmän? Yksinkertaisen tiedekäsityksen mukaan matemaattinen varmuus johtaisi totuuteen.

Julkaisua yrittävä tutkija saattaisi kuitenkin törmätä vielä pettymykseen. Ensinnäkin, voi olla että itse aineistossa on jotain vähemmän ilmeisiä ongelmia. Esimerkiksi kaikki yksittäiset havainnot voivat olla paikkansa pitäviä, mutta ehkä eri tutkijaryhmät ovat käyttäneet hieman erilaisia merkintätapoja ja siksi jokainen havainto onkin aineistossa useita kertoja. Perusteellinen laskeminen ei auta, jos laskee väärää asiaa.

Toinen mahdollisuus on ongelma tulosten tulkinnassa. Eksoplaneettoille ei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää, joten ehkä tämä kuvitteellinen tutkijamme sovelsi erilaista kriteeriä kuin toiset tutkijat ja päätyi siksi suurempaan määrään eksoplaneettoja. Jos hän olisi käyttänyt samoja kriteerejä, planeettoja olisikin löytynyt sama määrä.

Tutkimus voi siis mennä pieleen monilla tapaa ja usein virhe on niin hienovarainen, että vain muut alan asiantuntijat voivat huomata sen. Tämä pätee samalla tavalla alasta toiseen, mutta yhden alan asiantuntijuus ei siirry toisille. Vaikka olisi kuinka hyvä mittaamaan mikromuovien määrää vesistön eläimistä, ei todennäköisesti osaa tehdä haastattelututkimusta, joka paljastaa johtamiseen liittyviä ongelmia luovan työn alalla.

Alat ovat kehittäneet erilaisia tutkimusmenetelmiä, koska ne yrittävät ratkaista erilaisia ongelmia. Yleensä ottaen voi olettaa, että jos jollain alalla käytetään jotain menetelmää, se on hyvä menetelmä kyseisen alan tutkimuskysymyksiin — joukko fiksuja ihmisiä on vuosikymmeniä miettinyt, miten jostain aiheesta saisi tietoa ja päätynyt käyttämään kyseistä menetelmää. Esimerkiksi yhteiskuntatietelijät käyttävät haastatteluja, koska ne ovat usein paras tapa saada tietoa ihmisistä, eikä matematiikan lisääminen tutkimusasetelmaan auttaisi ratkaisemaan ongelmia paremmin.

Tutkimuksen jakaminen kahtia matemattisiin aloihin ja mielipiteisiin paljastaa siis perusteellisen tietämättömyyden siitä, miten tiede toimii ja millainen rooli matemaattisilla menetelmillä on. Mikään menetelmä itsessään ei takaa totuutta, mutta kaikki niistä pyrkivät tuottamaan luotettavaa tietoa maailmasta. Riippuu tutkittavasta ongelmasta miltä tuo tieto näyttää ja miten se ilmaistaan.

Luin vastikään artikkelin, joka onnistui valitettavalla tavalla kuvaamaan onnistuneesti pelikulttuuria.

Tutkija oli kiinnostunut ottamaan selvää, miten pelejä pelaavat rodullistetut miehet kokevat peleissä tapahtuvan haukkumisen (trash talk). Tutkija rekrytoi haastateltavia sosiaalisesta mediasta, koska ajatteli saavansa sitä kautta yhteyden rodullistettuihin pelaajiin. Mainoksessa mainittiin erityisesti, että hän etsii rodullistettuja miehiä (“men of color”).

16 valkoista miestä otti häneen yhteyttä voidakseen selittää, että haukkuminen ei ole yleistä tai ongelmallista. He myös kutsuivat tutkijaa “nartuksi”, joka ei ymmärrä mitään peleistä.

En tiedä, mitä nämä miehet kuvittelivat saavuttavansa, mutta heidän käytöksensä oli kyllä valitettavan pelikulttuuria valaisevaa – vaikka ei ehkä ihan sillä tapaa kuin he tarkoittivat.

Entä tutkimuksen varsinaiset tulokset? Ne eivät valitettavasti anna kovin paljon parempaa kuvaa. Haastatellut miehet pitivät rasistista haukkumista tuomittavana ja haitallisena, mutta seksismiä normaalina osana pelikulttuuria. Seksismi ei koske heitä samalla tavalla kuin rasismi, mutta olisi voinut toivoa heidän osaavan yleistää itseään koskevasta haukkumisesta muuhun häirintään.

#pelikulttuuri #seksismi #rasismi

Kirjoitin arvion Shoshana Zuboffin kirjasta The Age of Surveillance Capitalism: The Fight for the Future at the New Frontier of Power (2019).

Totalitarismi yritti hallita ihmistä täydellisesti, mutta instrumentarismi ylläpitää vapauden illuusiota. Se tarjoaa vaihtoehtoja, jotka algoritmi on ennalta järjestänyt tavalla, joka suosii algoritmin ylläpitäjää. Voit vapaasti valita, mihin ravintolaan menet, mitä uutisia luet tai kenen kanssa ystävystyt, mutta algoritmit ovat jo ennalta määritelleet sinulle sopivat vaihtoehdot.

Päivitys: Löysin tämän vasta arvion julkaisun jälkeen, joten siitä ei mainita mitään kirja-arviossa, mutta vaikuttaisi siltä että Foster ja McChesney käyttävät valvontakapitalismin käsitettä jo 2014, kaksi vuotta ennen kuin Zuboff alkaa kirjoittaa aiheesta. Zuboff ei viittaa tekstiin kirjassaan, joten voi olla, että hän ei tiedä siitä.

Fosterin ja McChesneyn näkökulma on aika erilainen kuin Zuboffilla. Kun Zuboff pitää valvontakapitalismia kapitalismin “poikkeavana mutaationa”, Foster ja McChesney sijoittavat valvontakapitalismin kiinteään yhteyteen Yhdysvaltalaisen sotateollisen kompleksin kanssa. Tässä näkökulmassa Facebookin kaltaiset toimijat ovat yhä tärkeitä, mutta vähintään yhtä tärkeitä ovat NSA:n kaltaiset valtiolliset toimijat.

Briteissä on ollut mielenkiintoinen oikeustapaus: valamiehistö on vapauttanut kuusi Extinction Rebellionin aktivistia ilman selvää laillista perustetta. Tuomari on muistuttanut valamiehistöä, että vaikka he pitäisivät aktivistien tekoja moraalisesti oikeutettuina, se ei vapauta heitä laillisesta vastuusta. Valamiehistö on ollut eri mieltä ja vapauttanut syytetyt.

Aktivisteja syytettiin öljy-yhtiö Shellin Lontoon päätoimiston turmelemisesta esimerkiksi kaatamalla sinne vale-öljyä. Kukaan ei kiistä tekivätkö he niin. Sen sijaan aktivistit selittivät , että heidän tekonsa olivat “välttämättömiä” ja “suhteellisia” verrattuna Shellin toimiin, jotka aiheuttavat vakavia vammoja ja kuolemaa pahentamalla ilmastokriisiä.

Yksi syytetyistä selitti (minun käännökseni):

Uskon että jos en tee kaikkea mahdollista suojellakseni Maata, suojellakseni elämää Maapallolla, estääkseni kuolemaa ja vammoja joita tapahtuu ja tulee tapahtumaan, syyllistyn rikokseen, vakavaan rikokseen, ja olen valmis rikkomaan ikkunan, maalaamaan viestin seinään, olen valmis rikkomaan lasin hätänapista, vaikka jotkut sanoisivat että se on rikos.

Koska tämä on paljon suurempi rikos, ja yritän estää sen rikoksen, yritän puolustaa elämää ainoalla tavalla, jolla voin.

Tapaus on hyvä muistutus siitä, että laki ei ole vain kokoelma sääntöjä vaan sen täytäntöönpanossa on myös inhimillinen, moraalinen, ulottuvuus. Valamiehistö joutuu arvioimaan vastuun kysymyksiä suhteessa heille esitettyihin asioihin, ja ainakin tässä tapauksessa ympärillämme tapahtuva ekologinen kriisi on ollut yksi päätökseen vaikuttanut tekijä.

Valamiehistöt kasataan niin, että niissä on kerralla varsin laaja otos yhteiskunnasta. Tämä tapaus antaisi ymmärtää, että britit olisivat heräämässä ympäristökriisin vaikutuksiin.


Päivitys: Vaikuttaisi siltä, että kolmannen mielenosoittajan tuomio on kumottu.

#elokapina

Lyhyesti: Suurinta osaa ihmisistä häiritään verkossa, mutta pahimmat häirinnän muodot kohdistuvat nuoriin naisiin. Erityisesti miehisinä pidetyissä peleissä pelaavia naisia häiritään erityisesti sukupuolen takia.

Suomen peli- ja esports-piireissä on viime päivinä keskusteltu naisten peleissä kokemasta häirinnästä sen jälkeen, kun striimaaja aippa jakoi videon, jossa vastapuolen pelaajat kutsuivat häntä sukupuolittuneilla haukkumasanoilla. Aiheesta kirjoitti sen jälkeen ainakin Ilta-Sanomat.

Aihetta havainnollisti toinen striimaaja dajoanna twiitillä, joka kuvasi selkeällä kaaviolla miten kaikkia pelikulttuurissa häiritään, mutta miten naiset saavat sen lisäksi osakseen sukupuolittunutta häirintää.

Haluan todeta mahdollisimman selkeäsanaisesti, että pelikulttuurien tutkimus vahvistaa asian olevan juuri näin. Pelikulttuuri on valitettavan myrkyllistä ja usein pidetään täysin normaalina ja hyväksyttävänä kutsua muita pelaajia erilaisilla haukkumasanoilla, mutta muita kuin miehiä häiritään erityisesti heidän sukupuolensa perusteella. Tämä ei tarkoita, että miehiin ei voisi kohdistua vakavaakin häirintää, mutta heidän ei tarvitse kohdata sukupuoleen perustuvaa häirintää.

Häirinnästä on paljon tutkimusta. Ensinnäkin, sitä esiintyy kaikkialla, joten ongelma ei ole rajautunut vain peleihin. Esimerkiksi Pew Researchin verkkohäirintää kartoittavassa tutkimussa suurinta osaa ihmisistä on häiritty jollain tapaa verkossa ja miehet kohtaavat hieman enemmän häirintää, myös peleissä. Tämä selittyy erilaisilla pelitottumuksilla: erinäisistä pelikulttuurin historiaan liittyvistä syistä naiset pelaavat todennäköisemmin pulma- tai mobiilipelejä, kun taas miehet pelaavat todennäköisemmin esimerkiksi FPS-pelejä, joissa häirintä on yleisempää.

Pahimmat häirinnän muodot kohdistuvat erityisesti nuoriin naisiin: Pew'n kyselyssä neljäsosa heistä on kohdannut seksuaalista häirintää ja saman verran on myös joutunut vainoamisen (“stalking”) kohteeksi. Pew'n kysely ei erottele eri pelikonteksteja, mutta ne vaikuttavat suuresti siihen, millaista häirintä on ja kehen se kohdistuu. Tämä korostuu erityisesti pelikulttuurien alueilla, joita pidetään syystä tai toisesta erityisen “miehisinä”, eli esimerkiksi juuri aipan jakaman videon FPS-peleissä. Syyt pelikulttuurin sukupuolittumiseen ovat historialliset ja valitettavat, mutta tosiasia on, että tuo sukupuolittuminen näkyy yhä erityisesti muiden sukupuolten häirintänä ja ulossulkemisena.

Tällä on itseään vahvistava vaikutus: FPS-pelit nähdään miehisinä paikkoina, joten naiset joko eivät koe itseään tervetulleiksi niissä tai piilottavat sukupuolensa. Yleisin tapa tehdä se on olla käyttämättä ääniviestintää. Naiset eivät vaikuta reagoivan yleiseen peleihin liittyvään häirintään, mutta sukupuolittunut häirintä kohdistuu erityisesti heihin ja johtaa esimerkiksi siihen, että he lakkaavat pelaamasta. Erityisesti FPS-peleihin keskittynyt kysely havaitsi, että yli puolet kyselyn naispuolisista vastaajista piilotti sukupuolensa ainakin joskus ja alle 10% oli aina avoimia sukupuolensa suhteen. Tästä seuraa mielikuva siitä, että naiset eivät pelaa miehisinä pidettyjä pelejä, vaikka tosiassa he vain eivät tuo esiin sukupuoltaan pelatessaan.

Tämä tarkoittaa, että sukupuolittunut häirintä kasautuu, eli sitä kokevat erityisesti ne naiset, jotka pelaavat miehisinä pidettyjä pelejä ja eivät aktiivisesti piilota sukupuoltaan.


UKK

Eikö Pew'n kysely osoita, että häirintä peleissä on erityisesti miehiin kohdistuva ongelma?

Ei ihan. Se on keskittynyt häirintään verkossa yleensä, joten se ei tee erotteluja joiden tiedämme olevan oleellisia näiden asioiden kannalta. Tulokset selittyvät sottain erilaisilla pelitottumuksilla, eli miehet pelaavat enemmän pelejä, joissa on enemmän häirintää. Siksi he kohtaavat enemmän häirintää. Naiset myös aktiivisesti välttelevät sukupuolittunutta häirintää, mikä osittain vähentää sitä. Se tarkoittaa myös, että sukupuolittunut häirintä kasaantuu erityisesti niille naisille, jotka pelaavat miehisinä pidettyjä pelejä ja eivät piilota sukupuoltaan.

Eikö miehiin kohdistuva häirintä ole ongelma?

On! Pelikulttuurissa on paljon parantamisen varaa ja myös miehiä häiritään usein vakavasti.

Häirinnän kohteet voivat vain sammuttaa koneen ja olla välittämättä. Eikö pitäisi keskittyä oikeisiin ongelmiin?

Pelit ovat keskeinen osa nykykulttuuria ja tasavertainen mahdollisuus nauttia niistä kuuluu kaikille. Emme hyväksy häirintää muillakaan elämän osa-alueilla, eikä pelikulttuurin pitäisi olla poikkeus. Vastuu häirinnän hallinnasta ei ole sen uhreilla.

Haluaisin haastatella tutkijaa näistä aiheista, keneen voin olla yhteydessä?

Voit olla yhteydessä Pelikulttuurien huippututkimusyksikköön tai Suomen pelitutkimuksen seuraan, joista löytyy myös tämän aiheen asiantuntijoita. Voit myös kysyä minulta, mutta suosittelemme todennäköisesti samoja ihmisiä.

#pelitutkimus #sukupuoli #häirintä

päivitetty: 2021-08-12

Elokapinan toiminta viimeisen vuoden aikana on herättänyt paljon keskustelua Suomessa. Tavoitteiden lisäksi keskustelua on käyty keinoista, joita Elokapina käyttää. Selvää on, että käytettyjen keinojen joukossa on laittomia keinoja: kansalaistottelemattomuus perustuu määritelmällisesti lakien noudattamattomuuteen. Laittomuus ei kuitenkaan itsessään ole perustelu tekojen moraalittomuudelle. Historiasta löytyy paljon asioita, jotka ovat olleet laittomia, mutta moraalisesti oikeita (useimmat esimerkit kansalaistottelemattomuudesta Gandhista Martin Luther Kingiin) ja laillisia, mutta moraalisesti vääriä (orjuus).

Mutta ovatko Elokapinan keinot moraalisesti perusteltuja? Yksi 1900-luvun tärkeimmistä moraali- ja yhteiskuntafilosofeista, John Rawls, on pohtinut kansalaistottelemattomuuden moraalisuutta ja esittänyt kriteereitä sen arviointiin. Rawlsin mukaan oikeutettu kansalaistottelemattomuus on julkista, väkivallatonta, perustuu moraaliseen vakaumukseen ja pyrkii tuottamaan muutoksen laeissa tai valtion politiikassa. Tämä käsitys kansalaistottelemattomuudesta näkee sen keinona, jota valtion laillisuuden tunnustavat kansalaiset käyttävät muuttaakseen sen toimintatapoja. Se eroaa siten esimerkiksi vallankumouksista, joissa kansalaiset eivät pidä valtiota laillisena ja pyrkivät kaatamaan sen. Elokapina näkee Suomen valtion selvästi laillisena ja pyrkii vaikuttamaan siihen.

Miltä Elokapinan toiminta näyttää Rawlsin kriteerien mukaan tarkasteltuna?

  1. Julkisuus. Kaikkein eniten huomiota saaneet Elokapinan aktiot ovat olleet kaikkein julkisimpia ja kaikki niistä ovat olleet julkisia. Esimerkiksi kadun tukkiminen tai maa- ja metsäministeriön edessä mielenosoittaminen ovat erittäin julkisia.

  2. Väkivallattomuus. Yksi Elokapinan toiminnan periaatteista on väkivallattomuus. Se on näkynyt myös käytännön toiminnassa, esimerkiksi väkivallattomana vastauksena poliisin käyttäessä väkivaltaa Elokapinaa kohtaan.

  3. Perustuu moraaliseen vakaumukseen. Elokapinan toiminta perustuu näkemykseen, jonka mukaan elämme ilmastokriisin keskellä ja sille on välttämätöntä tehdä jotain “tulevien sukupolvien” vuoksi. Huoli ihmiskunnan selviämisestä ja tulevista sukupolvista kuulostaa perustavanlaatuiselta moraaliselta vakaumukselta.

  4. Pyrkii tuottamaan muutoksen laiessa tai valtion politiikassa. Elokapinalla on kolme selkeää poliittista vaatimusta Suomen valtiolle, joten voidaan sanoa että se pyrkii tuottamaan muutoksen valtion politiikassa, eikä esimerkiksi kaatamaan sitä.

Rawlsin kriteerien perusteella tarkasteltuna Elokapina näyttäytyy esimerkillisenä tapauksena moraalisesta kansalaisvaikuttamisesta. Lisää kansalaisvaikuttamisen perusteista voi lukea englanniksi Stanford Encyclopedia of Philosophysta.

#elokapina

Jos ajattelee pelkästään mediahuomiota, Elokapinan lauantainen Hätäjarrutus-mielenosoitus oli menestys. Kaikki valtamediat kirjoittivat aiheesta ja Twitterin suosituin aihetunniste on vielä vuorokausi myöhemmin #elokapina. Keskustelu ei kuitenkaan ole keskittynyt niihin teemoihin, joita mielenosoitus pyrki nostamaan esiin, lähinnä Helsingin poliisin tekemien valintojen takia.

Mielenosoituksella oli selvästi ilmaistut tavoitteet, jotka olivat julkisia jo ennen mielenosoituksen alkua. Tavoitteena oli, että Suomen hallitus julistaisi maahan ilmastohätätilan ja alkaisi tehdä sen mukaista politiikkaa. Tiede on yksimielinen siitä, että elämme ilmastokatastrofin keskellä, mutta sen estämiseksi ei olla tehty oikein mitään. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että koronaepidemiaan vastattiin tekemällä suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Yhteiskunta siis pystyy halutessaan isoihin muutoksiin. Ilmastokriisin aiheuttama uhka on vähintään yhtä suuri kuin koronan, mutta siihen ei olla reagoitu samalla tavalla.

Mielenosoitus eteni samaan tapaan kuin aiemmat vastaavat. Esimerkiksi kesällä Elokapina järjesti mielenosoituksen, jossa kadulla istuvat mielenosoittajat pysäyttivät liikenteen. Silloin poliisi eristi alueen ja joko johdatti tai kantoi pois mielenosoittajat. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun mielenosoituksia järjestettiin, joten kaava oli tuttu sekä mielenosoittajille että poliiseille. Mielenosoitukset eivät kohdistu poliiseihin, ja yksi väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden periaatteista on, että mielenosoittajat kantavat tekojensa seuraukset.

Tällä kertaa, jostain syystä, poliisi rikkoi kaavaa. Rauhalliset mielenosoittajat istuivat tiellä odottamassa että heidät vietäisiin pois. Sitten, toisin kuin aiemmilla kerroilla, poliisi päätti sumuttaa istuvia mielenosoittajia pippurisumuttimella. Pippurisumutin sattuu ja vaikeuttaa näkemistä. Mieltään osoittavat ihmiset olivat jo valmiiksi istumassa, joten kenellekään heistä tuskin tulisi mieleen lähteä sokeana ja kivuissaan liikkumaan johonkin suuntaan. Pippurisumuttimen käyttö ei siis oikeastaan saavuttanut muuta kuin että paikallaan istuvat mielenosoittajat olivat nyt myös kivuissaan. Sen jälkeen poliisi saattoi tai kantoi heidät pois paikalta, aivan kuin edelliselläkin kerralla.

Tämä oli valitettavaa kahdella tapaa. Ensinnäkin, Helsingin poliisi valitsi tehdä rauhallisesta mielenosoituksesta väkivaltaisen käyttämällä tarpeetonta voimaa paikallaan istuvia, vaarattomia ihmisiä kohtaan.

Toiseksi, vaikka kaikki valtamediat päätyivät kirjoittamaan tapahtumista, ne keskittyivät mielenosoituksen viestin sijaan poliisin tekemään väkivaltaan. En tarkoita, ettei siitä pitäisi kirjoittaa — poliisin käyttämä tarpeeton väkivalta mielenosoittajia kohtaan on uhka demokraattisen oikeusvaltion perusperiaatteita kohtaan — mutta poliisin väkivaltaiseen käytökseen keskittyminen johdatti huomion pois pääasiasta: elämme ilmastokriisin keskellä ja meidän täytyy toimia sen pysäyttämiseksi.

Ihmiset eivät osoita mieltään kaduilla, koska on hauskaa kohdata poliisin väkivallan uhka. He tekevät sen, koska muut keinot on jo käytetty, eikä riittäviä muutoksia ole silti nähtävissä. Sen takia väkivallan uhka ei myöskään todennäköisesti riitä pitämään ihmisiä tulevaisuudessa poissa kaduilta. Ilmastokriisille on pakko tehdä jotain, uhkaa poliisi väkivallalla tai ei.

#elokapina #mielenosoitus #poliisiväkivalta

Filosofit Sokrateesta alkaen ovat pohtineet dialogin roolia politiikassa. Miten keskustelu politiikassa toimii? Ja mitä ongelmia se ei ratko?


Sokrates on puolimyyttinen hahmo antiikin Kreikasta ja häntä pidetään keskeisenä hahmona filosofian synnyssä. Yksi hänen kuvaavimmista piirteistään on hänen tapansa keskustella muiden kanssa. Sinnikkäästi ja senttiäkään luovuttamatta hän väitteli aikansa oppineiden, eli sofistien kanssa hyvää elämää, etiikkaa ja oikeudenmukaisuutta koskevista kysymyksistä.

Hänen tapaansa keskustella, eli sokraattista dialogia, kuvaa kuitenkin yksi piirre, jota harvemmin liitämme väittelyyn ja joka erotti hänet sofisteista. Sofistit olivat nokkelia puhetaidon opettajia. He tunsivat retoriset temput, joiden avulla voittaa väittely kuin väittely. Väittely heille oli kuin peliä, jonka joko voitti tai hävisi. Tarpeen tullen mustasta tehtiin valkoista ja päinvastoin, kunhan pelin loputtua sofisti oli voitolla.

Sokrates suhtautui keskusteluun hieman eri tavalla. Hän ajatteli, että on vain yksi tapa voittaa dialogissa: saavuttamalla totuus. Samalla saattoi joutua myöntämään, että omat väitteet olivat väärässä, mutta se ei haitannut, jos määränpäänä ei ollut voitto vaan totuus. Lopulta kaikki voittivat, jos keskustelun aiheesta ymmärrettiin enemmän kuin keskustelun alussa. Aikalaiset eivät aina pitäneet siitä, mihin keskustelut Sokrateen johdattivat ja lopulta hänet tuomittiin kuolemaan nuorison mielten turmelemisesta ja jumalanpilkasta.

Peli ei ehkä ollut kovin hyvä vertauskuva keskustelulle, jos halutaan tavoitella muutakin kuin voittoa. Paljon myöhemmin, saksalainen filosofi Hans-Georg Gadamer ajatteli, että aito keskustelu vertautuu paljon paremmin leikkiin. Aivan kuin leikissäkin, täytyy osapuolten suostua keskusteluun vapaaehtoisesti. Dialogia ei voi pakottaa, aivan kuten leikki lakkaa olemasta leikkiä, jos siihen yritetään pakottaa.

Sokrateen tavoin Gadamer ajatteli, että dialogi on välttämätöntä totuuden saavuttamiselle. Vain kohtaamalla muita ihmisiä aidossa keskustelussa voimme päästä käsiksi kaikkiin niihin näkökulmiin, joista meidän todellisuutemme koostuu. Gadamer ajatteli, että aidon dialogin esteenä on tapamme suhtautua toisiin ihmisiin välineellisesti. Aito dialogi oli hänelle suorastaan eettinen velvollisuus, sillä hän piti ihmisiä ennen kaikkea maailmaa tulkitsevina olentoina.

Kuten arvata saattaa, Sokrateen tavoin Gadamer ei erityisemmin pitänyt sofistien tavasta väitellä. Hän varoitti kuitenkin myös modernimmasta esteestä dialogille. Psykologisoiva suhtautuminen keskustelukumppaniin ei anna hänen äänensä tulla aidosti esiin, vaan suhtautuu jokaiseen toteamukseen hänen henkilötaustansa heijastumana. Jos olemme liian keskittyneitä selittämään toistemme mielenliikkeitä, emme kuule väitteitä vaan aistimme vain oireita. Miksi kuunnella, kun keskustelukumppani on vihervassari tai persu, ja kaikki tietävät heidän olevan aina väärässä.

Nämä jo kuolleet filosofit tuntuvat tällä hetkellä kovin tarpeellisilta ajatuksineen dialogista. Poliittista dialogia on vaikea rakentaa väärinymmärryksen ja näytön edessä tapahtuvan psykoanalyysin varaan. Monet ovat jo pistäneet merkille, miten “monikulttuurisuus” saa erilaisia merkityssisältöjä eri puhujien suussa, eikä keskustelu voi edetä, jos edes sen lähtökohdista ei olla samaa mieltä.

Vaikka kuinka uskoisi dialogin voimaan, on ehkä turha kuvitella, että kaikki ongelmat ratkeaisivat, jos osapuolet vain istuisivat alas ja juttelisivat riittävästi. Yhteiskunta sisältää myös aitoja erimielisyyksiä ja demokraattisessa yhteiskunnassa onkin syytä sietää niitä — tiettyyn rajaan asti. Belgialainen politiikan teoreetikko Chantal Mouffe ajattelee, että poliittinen kamppailu on oleellinen ja terve osa demokratiaa. Mahdollisuus poliittiseen erimielisyyteen tarjoaa ihmisille mahdollisuuden kohdata muita ihmisiä ja heidän mielipiteitään ja rajaa kamppailun poliittisen kentälle. Mouffe ajattelee, että kun eri mieltä olevia ihmisiä kohtelee poliittisina vastustajina, heistä ei tule vihollisia. Ero on tärkeä, sillä vastustajalle väitetään vastaan, kun taas vihollinen pyritään tuhoamaan.

Demokratian tulisi siis sallia ja hyväksyä erimielisyyksiä niin kauan, kun kyse on vastustuksesta eikä vihollisuudesta. Kaikkea ei pidä suvaita: uusnatseja ei tarvitse hyväksyä, sillä he eivät pyri dialogiin vaan kohtelevat erimielisyyttä vihollisuutena. Demokratian tarvitsee turvata ainakin oma demokraattisuutensa, tai mitään dialogia ei voi edes syntyä. Mutta niin kauan, kuin ilmaisunvapaus säilyy, myös mahdollisuus erimielisyyteen on olemassa. Se voi tarkoittaa rajuakin kritiikkiä, sillä kritisoimista ei pidä sekoittaa vaientamiseen — matkalla totuuteen joku joutuu aina luopumaan mielipiteistään. Mutta aidon dialogin lähtökohtana täytyy molemmilla olla totuuden tavoite, eikä silloin riitä todeta, että vihervassari tai persu on aina väärässä.

Julkaistu alunperin: 2015–08–11T20:53:56+03:00

Hyväntekeväisyys ei ole riittävä ratkaisu ilmastokriisin ratkaisemiseen. Pahimmillaan se voi tuntua moraaliselta luvalta jättää vaikuttamatta muilla tavoilla, koska on jo tehnyt jotain. Yksittäisten ihmisten tekemät henkilökohtaiset uhraukset eivät voi ratkaista ilmastokriisin kaltaista globaalin järjestelmän epäkohtiin liittyvää ongelmaa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että hyväntekeväisyydellä ei voisi olla jotain roolia. Hyväntekeväisyys voi olla osa ilmastokriisin vastaista strategiaa, jos se ei passivoi poliittisesti. Kapitalistinen järjestelmä antaa varakkaille henkilöille valtaa vaikuttaa asioihin rahoillaan – ja hyväntekeväisyys on yksi tavoista vaikuttaa.

Mutta mikä on tehokas tapa lahjoittaa, jos haluaa hidastaa ilmastokriisiä? Erilaiset sertifikaatiojärjestelmät ovat alkaneet karsia pois pahimpia huijauksia, mutta miten erottaa hyvää tarkoittavan, mutta tehottoman hyväntekeväisyysprojektin tehokkaasta? Onneksi joku on jo miettinyt tätä kysymystä.

Efektiivinen altruismi on kokoelma erilaisia hyväntekeväisyysorganisaatioita ja niitä arvioivia tahoja. Yhteistä niille on kiinnostus siitä, mitkä ovat oikeasti toimivia hyväntekeväisyyden muotoja. Jos kaksi organisaatiota pyrkii vähentämään esimerkiksi köyhyyttä ja toinen pystyy osoittamaan olevansa kaksi kertaa tehokkaampi, on järkevää tukea tehokkaampaa kahdesta organisaatiosta. Monia asioita on vaikea vertailla tällä tapaa, mutta se ei tarkoita ettei sitä voisi edes yrittää. Suuntaa-antava vastaus voi olla parempi kuin ei minkäänlaista vastausta.

Olen jo jonkin aikaa lahjoittanut rahaa Compensate-säätiölle. Kriteerini sen valitsemiseen olivat aika yksinkertaiset: se on suomalainen, joten minun on helpompi ymmärtää sen toimintaa, sillä on uskottava tieteellinen ohjausryhmä, se on sertifioitu ja sen rahoittamilla projekteilla vaikuttaa olevan uskottava vaikutuskeino ilmastokriisin tuottamiin ongelmiin.

Sen sijaan minulla ei ole juurikaan käsitystä sen tehokkuudesta suhteessa muihin tapoihin vähentää ilmaston lämpenemistä. Päästölupien hinnoista voi päätellä jotain sen onnistuneisuudesta: se veloittaa lahjoittajilta 20€ yhdestä hiilidioksiditonnista, mutta sijoittaa tuon summan 2–5 kertaisesti (riippuen päästölupien vaihtelevista hinnoista). Voitaisiin siis arvioida, että se maksaa hiilidioksiditonnista parhaassa tapauksessa noin 4€ – tai toisin sanoen jokaista neljää euroa kohti, se voi kompensoida korkeintaan yhden hiilidioksiditonnin. Tässä luvussa on monia oletuksia, joten se on korkeintaankin karkea arvio, mutta ainakin se antaa jonkinlaisen luvun vertailtavaksi.

Giving What We Can arvioi 2013 erilaisia ilmastokriisiin vastaavia ympäristöjärjestöjä ja erilaisten vertailujen perusteella muodosti jonkinlaisia suosituksia. Erityisesti eri keinojen väliset tehokkuusarviot olivat mielenkiintoisia. Cool Earth ei harrasta päästökauppaa, vaan tukee sademetsien luona asuvia ihmisiä, jotta heidän ei tarvitse kerätä elantoaan metsiä tuhoamalla. Toimintalogiikka poikkeaa täysin päästökaupasta: se ei kohdistu suoraan ilmastoon, vaan köyhiin ihmisiin, vaikuttaen välillisesti ilmastoon. Mielenkiintoista tässä on myös arvio tehokkuudesta: Giving What We Canin arvion mukaan Cool Earth estää hiilidioksitonnia päätymästä ilmakehään 0.84£ hinnalla (eli vähän vajaa eurolla). Vaikka arvio olisi nelinkertaisesti pielessä, se olisi silti tehokkaampi kuin optimistisin arvio Compensaten tehokkuudesta.

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? No, ajattelin lahjoittaa jatkossa Cooler Earthille summan, jonka lahjoitin aiemmin kuukausittain Compensatelle. En sano, että muiden pitäisi tehdä samoin, mutta ehkä vertailustani on hyötyä muillekin.

#EfektiivinenAltruismi #IlmastoKompensaatio #IlmastoKriisi

Orwellin Vuonna 1984 toimii usein metaforana valvonnalle. Parempi metafora olisi kuitenkin Kafkan Oikeusjuttu.


“Minulla ei ole mitään salattavaa” voidaan tulkita henkilökohtaisen mieltymyksen ilmaukseksi. Silloin voidaan ajatella, että toteamus ilmaisee vain puhujan suhtautumisen omaan yksityisyyteensä. Se voidaan tulkita myös poliittiseksi mielipiteeksi:

Minä olen lainkuuliainen kansalainen ja minulla ei ole mitään salattavaa. Jos sinä olet myös lainkuuliainen kansalainen, sinullakaan ei pitäisi olla mitään salattavaa.

Koska henkilökohtaiset mieltymykset vaihtelevat, näistä mielenkiintoisempi on poliittinen mielipide. Tyypillinen tapa ilmaista tämä voisi olla seuraavanlainen:

Jos sinulla ei ole mitään salattavaa, sinulla ei pitäisi olla mitään tarkkailua vastaan. Ja jos olet rikollinen ja sinulla on jotain salattavaa, valtion pitäisi tietää siitä.

Tyypillisiä vastauksia tähän ovat esimerkiksi seuraavat:

Jos sinulla ei ole mitään salattavaa, niin et varmaan tarvitse kotona verhoja?

Jos sinulla ei ole mitään salattavaa, voin varmaan saada sinun luottokorttisi numeron?

Tyypillinen ongelman muotoilu on helppo kumota osoittamalla asioita, joita suurin osa ihmisistä ei haluaisi jakaa. Tämä on ongelman heikko muotoilu, johon on helppo löytää vastalauseita. Ongelman voi kuitenkin muotoilla myös vahvassa muodossa:

NSA:n valvonta, datalouhinta ja muu valtion tiedonkeruu johtaa rajatun tiedon paljastamiseen muutamalle valtion virkailijalle tai mahdollisesti vain valtion tietokoneille. Tämä erittäin rajattu tiedon paljastaminen ei todennäköisesti uhkaa lainkuuliaisen kansalaisen yksityisyyttä. Vain rikollisilla on syytä salata tietonsa. Rajattu tiedon levittäminen vähentää uhkaa lainkuuliaisten kansalaisten yksityisyydelle niissä tapauksissa, joissa tieto on arkaluonteista tai kiusallista. Lisäksi, terroristihyökkäysten tunnistaminen, tutkiminen ja estäminen on tärkeämpää kuin vähäinen haitta lainkuuliaisten kansalaisten yksityisyydelle. (Solove 2007, 7)

Näin muotoiltuna ongelma on vaikeampi sivuuttaa ja vaatii tarkempaa analyysia. Ennen kuin ongelmaan voi tyydyttävästi vastata, täytyy kuitenkin ymmärtää, mitä tarkalleen oikein tarkoitetaan yksityisyydellä. Perinteisen “riittävät ja välttämättömät ehdot”-määritelmän sijaan Solove ehdottaa että yksityisyys tulisi määritellä perheyhtäläisyyden kautta (hän seuraa tässä Wittgensteinin tapaa ajatella määritelmiä). Yksityisyys on joukko yhteisiä piirteitä jakavia ongelmia, ei yksi asia.

Yksityisyyden ongelmat liittyvät esimerkiksi:

  • informaation keräämiseen
  • informaation käsittelyyn
  • informaation välittämiseen
  • yksityisyyden loukkauksiin

Erilaiset ongelmat vaativat vähän erilaisia ratkaisuja ja nojaavat hieman erilaisiin yksityisyyden määritelmiin. Ongelmien käsittely ikään kuin kyse olisi samasta asiasta johtaa väärinkäsityksiin.

Usein yksityisyyttä yritetään ymmärtää suhteessa turvallisuuteen tai johonkin muuhun sosiaaliseen hyötyyn. Tämä asettaa yksilön oikeuden yksityisyyteen ristiriitaan yhteiskunnan etujen, kuten turvallisuuden, kanssa. Tässä vastakkainasettelussa yksilön oikeudet helposti häviävät. Tämä näkyy Soloven mukaan esimerkiksi oikeudenkäynneissä, joissa on usein vaikea näyttää, että yksityisyyden loukkauksista on yksilölle konkreettista haittaa. Koska yksityisyyden loukkaukset käsitellään usein vahingonkorvaus-kysymyksinä, ei loukkauksista seuraa tuomioita. Yksityisyyden loukkaukset ovat harvoin sellaisia, että niistä koituu vakavia tai selkeitä haittoja — sen sijaan haitat ovat pieniä ja kerääntyvät hiljalleen.

Solove argumentoi, että yksilön oikeuksien ja yhteiskunnan etujen asettaminen tällä tavoin vastakkain on kysymyksen väärin asettamista. Hänen mukaansa yksityisyys on turvallisuuden kaltainen yhteiskunnallinen arvo, jolloin ristiriita on oikeastaan kahden keskeisen yhteiskunnallisen arvon välillä. Rikkomus yksityisyyttä vastaan on siis yhteiskunnallinen rikkomus, joka ei ainoastaan haittaa yksilöä, vaan koko yhteiskuntaa.

Solove esittää, että toisin kuin usein ajatellaan, Orwellin Vuonna 1984 ei ole paras metafora yksityisyyden ymmärtämiselle. Orwellin dystooppisessa maailmassa keskeinen yksityisyyden menettämisen seuraus on vapauden katoaminen: yksilöt eivät voi toimia, puhua tai ajatella niin kuin haluavat. Jos todellista laajamittaista valvontaa tarkastellaan orwellilaisen tarkkailun mielessä, voidaan todeta että valvonta ei usein rajaa ihmisten mahdollisuuksia toimia eikä siksi ole haitallista.

Sen sijaan Solove esittää, että parempi metafora olisi Kafkan Oikeusjuttu. Se kuvaa kasvotonta byrokratiaa, joka tekee päätöksiä yksilöiden puolesta ilman, että he ovat itse osallisia siinä, miten heidän tietonsa kerätään tai miten tietoja käsitellään. Kafkamainen tarkkailu ei rajaa yksilöiden toiminnan mahdollisuuksia, mutta saattaa heidät kyvyttömiksi vaikuttamaan omiin tietoihinsa ja niiden käyttöön. Se luo valtasuhteen, jossa yksilö on avuton instituutioiden mielivallan edessä. Soloven mukaan useimmat yksityisyyteen ja valvontaan liittyvät ongelmat ovat lähempänä kafkamaista kuin orwellilaista valvontaa.

“Ei mitään salattavaa”-argumentti nojaa sellaiseen yksityisyyden määritelmään, jossa yksityinen tarkoittaa pahojen tai väärien asioiden salaamista. Toteutuessaan se paljastaa ehkä yksityisten ihmisten asioita, mutta pieninä annoksina ja vain harvoissa tapauksissa niin, että seuraukset ovat vakavat.

Argumentti nojaa orwellilaiseen käsitykseen valvonnasta. Koska laajamittainen valvonta ei rajoita yksilöiden vapautta toimia, se vaikuttaa (suhteellisen) harmittomalta. Haitat ovat kuitenkin paremmin ymmärrettävissä, jos metaforana on Kafkan Oikeusjuttu. Tiedon keräämiseen ja käsittelyyn liittyvät haitat ovat byrokraattisia: välinpitämättömyys, virheet, väärinkäytöt, turhautuminen, läpinäkyvyyden puuttuminen ja vastuuttomuus. Tieto kerätään salaisesti, ihmiset eivät voi itse vastata tai reagoida sen keräämiseen ja kukaan ei ole oikeastaan vastuussa tiedon käytöstä tai väärinkäytöstä.

Valvontaa ei siten tulisi arvioida sen yksittäisseurausten valossa, vaan arvioida, millaisia rakenteellisia seurauksia sillä on yhteiskuntaan. Missä määrin laajamittainen tiedonkeruu saattaa yksilöt avuttomiksi ja alisteiseen valtasuhteeseen? Millä tapaa tiedonkeruuta valvotaan ja miten vastuu siitä jakautuu? Miten väärinkäytöksiä käsitellään? “Ei mitään salattavaa”-argumentti ei kata kaikkea yksityisyyden ja valvonnan muotoja, koska yksityisyys on monitahoinen ja monimutkainen joukko toisiinsa liittyviä ongelmia, ei yksittäinen ja selkeärajainen asia.

Tämä teksti perustuu Daniel Soloven tutkimusartikkeliin “I’ve Got Nothing to Hide” and Other Misunderstandings of Privacy. San Diego Law Review, 44, 745.

Julkaistu alunperin: 2015–05–06T20:01:25+03:00

Enter your email to subscribe to updates.